Seppo Heinola

Ultra-lehdelle, vastine Marko Kanasen ao kirjoitukseen lehdessä 7-8 / 2ooo

Yritystä ratkaista Torinon käärinliinan arvoitus on selvästikin vaivannut monien tutkijoiden itsestään selviöinä pitämä vaihtoehtojen mustavalkoisuus: Käärinliinassa on joko aito kuvaus kärsivästä Jeesuksesta tai sitten liinan kuva on väärennös. Myös esim. liinan verijäljet ovat joko maalia tai verta. Näistä ennakkoasenteista vapaita tulkintavaihtoehtojakin toki on. Eihän mikään estä mahdollisuutta, että liinassa on sekä maalia että verta, ovathan väärentäjä tai muut liinan haltijat voineet parannella kuvaa molempiin suuntiin. Ja miksi ihmeessä pidetään selvänä, että liina ja sen kuva ovat samalta ajalta? Voihan liina toki olla satoja vuosia kuvaa vanhempi! Liina voi siis olla lähtöisin Jeesuksen ajan Palestiinasta, mutta siihen painunut kuva on voinut syntyä paljon myöhemmin missä tahansa liina kulloinkin on sattunut olemaan.
Eräs mielenkiintoisimmista vaihtoehtoisista uustulkinnoista lienee englantilaisten korkea-asteisten vapaamuurareiden Christopher Knightin ja Robert Lomasin (The Hiram Key 1996) teoria, minkä mukaan liina ja kuva ovat aitoja, mutta kuvassa tosiasiassa on Jacques de Molay, temppeliherrojen suurmestari joka 13. elokuuta vuonna 13o7 Ranskan kuninkaan Filip Kauniin ja paavi Bonifaciuksen toimesta vangittiin, kidutettiin ja sittemmin hiljaisella tulella hitaasti, mutta hirvittävän tuskallisesti poltettiin.
Knight´n ja Lomas´n paljolti varmaankin vapaamuurarilliseen perimätietoon perustuva käsitys vastaa hyvin moniin kysymyksiin. Se selittää yhtä hyvin Palestiinan siitepölyn, kalkkikivihituset, miehen partaisuuden kuin juoksevat verijäljetkin. Käsitys on lyhyesti seuraava:

Temppeliherrojen järjestö (1119-1312) oli perustettu itse asiassa etsimään niitä juutalaisten aarteita, kultaa, hopeaa ja muita kalleuksia, jotka juutalaissotien aikana. 66 - 70 jKr. oli saatettu Jerusalemin temppelin maanalaisiin kätköihin. Kyseessä olivat niin aineelliset kuin hengellisetkin aarteet, sillä vapaamuurarien esim. Royal Arch´ asteeseen liittyvien legendojen mukaan temppelin salainen krypta oli jo ylipappi Esran aikana kalleuksien ja pyhien kirjoitusten kätköpaikka, ja niin temppeliherratkaan eivät asiassa onnistuessaan löytäneet vain ko. kulta-aarretta vaan myös Jeesuksen alkuperäisiä ja todellisia opetuksia koskevia asiakirjoja ja myös muiden essealaisten parantajien ja rakennusmestareiden käsikirjoituksia, jota 1274 vuotta olivat olleet siis “kuolleina ja haudattuina” temppelin alla Jerusalemissa.

Temppeliherrat vaurastuivat ja saivat itsenäistä vaikutusvaltaa, ja kun tuolloin oli olemassa myös muita kirkon ja valtion kannalta vaarallisia harhaoppisia lahkoja, oli luonnollista, että temppeliherroja kadehtivat kuningas ja paavi liittoutuivat palauttaakseen tällaisten ryhmien niin omaisuudet kuin opitkin kontrolliinsa. Hallitsivathan templarit valtavaa omaisuutta ja olihan eräs John de Stoke lausunut inkvisition kuulustelussa, että suurmestari Jacques de Molay oli jopa opettanut, että Jeesus oli vain ihminen, ja että hänen tuli uskoa suureen kaikkivaltiaaseen Jumalaan, taivaan ja maan arkkitehtiin, ei suinkaan vain ristiinnaulitsemiseen.
Nämä suurmestarin nimiin pannut näkemykset vastannevat totuutta; niissä ei hylätty Jeesusta, muistuttiin vain ihmisille, että on vain yksi Jumala, yksi kaikkivaltias olento. Näyttää varmalta, että nämä ajatukset ainakin löydettyjen temppelikääröjen mukaan nousivat Jeesuksen ja todellisista opetuksista olivat tulleet suoraan Jaakobin, siis Jeesuksen veljen, seurakunnalta, missä Jeesusta kunnioitettiin, mutta missä ajateltiin, että ristiinnaulitseminen oli voimakas Hiram Abifin (Salomonin temppelin murhattu, mutta ylösnoussut rakennusmestari) mallin mukainen “uskovan kuoleman” symboli, ei mitään enempää. Risti oli temppeliherroille marttyyriuden kuva, ei Paavalin sille luoman maagisen kultin mukainen uskonsisältö.
Mutta tällainen oli kirkon mielestä tietysti kammottavaa harhaoppia, joka edellytti kitkemistä varsinkin, kun harhaoppisten varat saataisiin samalla kätevästi siirrettyä oikeaoppisten kukkaroihin. Keinot eivät tunnetusti olleet kovinkaan ujoja. The Hiram Key:

“Inkvisitio oli saanut käskyn puristaa tunnustuksia ja päämäärän saavuttamiseksi eivät mitkään kidutukset saaneet olla liian vähäisiä. Kidutukset olivat asiantuntijat suunnitelleetkin tuottamaan äärimmäistä tuskaa ilman , että uhri varsinaisesti kuolisi. Alkuaikana menehtyikin Pariisissa vain 36 templaria. Suuren vankijoukon vuoksi inkvisition täytyi ryhtyä erityisjärjestelyihin, sillä sopivia sellejä ja kidutusvälineitä ei riittänyt kaikkialle. Mutta inkvisiittorit olivat mielikuvitusrikkaita miehiä ja kehittivät saadakseen vaaditut tunnustukset puristetuksi ulos uhreiltaan nopeasti uusia ideoita. Hyvä esimerkki keinoista oli ns. “jalkauuni”, joka edellytti yksinkertaisesti koroketta, jolle sitoa uhri, hieman öljyä ja hiilipannun. Tämä helposti tehty väline oli hyvin käyttökelpoinen saamaan templarin kertomaan Inkvisitiolle “totuus”. Eräs mies oli raahattu oikeuteen käsissään laatikko, joka sisälsi hänen omien jalkojensa luita, jotka jalkauuni oli kypsyttänyt irti lihasta. Huolimatta Inkvisition mitä parhaimmista yrityksistä tunnustuksia saatiin kuitenkin varsin hitaasti, mutta kuitenkin riittävästi, jotta yleisö saatiin kauhistumaan, kun heille kerrottiin, että kerran niin kunnioitetut templarit olivat kieltäneet Jumalan, Kristuksen ja Neitsyt Marian ja että initiaatioitten aikana heidän oli määrä tehdä Osculum infame eli “häpeällinen suudelma”, mikä riitti sisälsi initiaattorin suutelemisen suulle, mutta myös navalle, penikseen ja takapuoleen.”

Templarien nopea vaurastuminen ja vaikutusvalta näyttääkin liian merkittävältä voidakseen johtua yksin organisaation kasvusta. Jos he olivat löytäneet aarteet ja kirjoitukset, he tietenkään eivät olleet kertoneet asiasta ulkopuolisille, eikä virallinen historia siksi tapausta myöskään tunne. Mutta huhuja heidän aarteistaan , harhaopeistaan ja häpeällisistä seremonioistaan liikkui ajassa paljon ja inhimillisen luonnon mukaan ilmiantajiakin tarvittaessa inkvisition iloksi ilmaantui.

Syytöksiä

Templareihin vangitsemiskäskyt ja syytökset sisälsivät voimakkaita tekstejä, joiden tarkoitus oli saada vastaanottajat voittamaan kaikki vastahakoisuutensa pidättää kuuluisia ritareita. Syytökset perustuivat erään entisen templarin, Squin de Flexian todistukseen ja ne olivat seuraavat:

1) Kaikki templarit vannovat liittyessään järjestöön olla koskaan jättämättä sitä ja sen pyrkimyksiä missään mielessä, oikeissa tai väärissä.

2) Järjestön johtajilla on salainen liitto Saraseenien kanssa ja heillä on enemmän muhamettilainen epäusko kuin kristillinen usko, sillä jokaisen kokelaan on syljettävä ja poljettava ristiä.

3) Järjestön johtajat ovat harhaoppisia, julmia ja epäpyhiä miehiä, jotka tappavat tai vangitsevat jokaisen kokelaan, joka huomattuaan järjestön pahuuden, yrittää jättää sen. He opettavat edelleen luonaan pitämiään raskaana olevia naisia tekemään abortin ja salaa murhaamaan vastasyntyneitä lapsia.

3) Heihin ovat saastuneet Fracatellin erehdyksistä: he kyseenalaistavat paavin ja kirkon arvovallan ja ylenkatsovat sakramentteja, erityisesti katumusharjoituksia
ja synnintunnustuksia.

4) He ovat antautuneet mitä inhottavimpaan irstailuihin. Jos joku paljastaa siihen vastenmielisyyttään häntä rangaistaan elinikäisellä vankeudella.
Templareiden talot ovat rikoksien ja hirvittävyyksien tekopaikkoja.

5) Järjestö työskentelee sen hyväksi, että Pyhä Maa joutuisi Saraseenien haltuun. Mestari on nimitetty salaisesti ja nuoremmista veljistä vain muutama voi olla installaatiossa läsnä ja että hän kieltää kristillisen uskonsa tekemällä jotain, mikä ei ole oikein.

6) Mikään paha teko tai rikos, joka on tehty järjestön kunniaksi tai hyödyksi ei ole syntiä.
Monet järjestön säädökset ovat laittomia, maallisia ja kristinuskon vastaisia. Jäsenten on kielletty ikuisen rangaistuksen uhalla paljastamasta niitä kenellekään.

Jacques Molay ja useimmat muut Ranskan templarit vangittiin siis 13 elokuuta 13o7.
Asioiden kulun on Hiram Key´n kirjoittajien mielestä täytynyt näyttää jokseenkin tällaiselta:

Tunnustuksen puristamisen Jacques de Molaylta ottaa henkilökohtaiseksi huolekseen Ranskan suurinkvisiittori Guillaume Imbert. Pappina hänellä kuitenkaan ei ole lupa vuodattaa verta; polttaminen, murskaaminen ja venyttäminen eri variaatioin on sen sijaan käytettävissä. Suurinkvisiittori etsii todisteita Pariisin Temppelistä. Hän kulkee ympäri rakennusta ja yläkerroksesta hän löytää laajan oven, jonka keskellä on kuparinen laatta ja avatessaan oven hän tulee huoneeseen, jota valaisee vain suuri kynttilä, joka on korokkeella keskellä lattiaa. Hänen silmänsä taltioivat hitaasti mielestään antikristillisiä koristeita; pyramideja, joiden keskellä on silmä, tähdin kirjaillun katon, kulmamitan ja kompassin toisella korokkeella jne. Imbert vakuuttuu, että kertomukset templareista ovat tosia ja että Molay on hirvittävin kaikista maan päällä milloinkaan kävelleistä harhaoppisista.

Huoneen itäisessä kulmassa Imbert näkee kahden suuren pylvään ja korokkeen edessä yksinkertaisen puisen laatikon, mikä sisältää valkoisen pitkän valkoisen pellavaliinan, pääkallon ja kaksi sääriluuta. Liina on ilmeisesti sama, josta hänelle on kerrottu ja jota käytetään ylösnousemus-seremoniassa.; on siis totta, että Molay on pilkannut Jeesuksen kärsimyksiä ja hänen sovitustyötään viettäen vihittyjen templareidensa kanssa herjaavia ylösnousemusseremonioita. Molay on syyllinen ja hänelle on varattava erityiset kuulustelut ja erityinen rangaistus. Imbertin sadistinen mieli kehittää pirullisen suunnitelman.

Kuulusteluissa alastoman manttelistaan riisutun De Molayn käsivarret kiinnitetään seinälle. Kaksi avustajaa ruoskii hänen paljaan selkänsä metallinpalasin vahvistettuja hevosruoskia käyttäen. Uhrin jalat käsitellään samoin kuin selkäkin. Teräviä piikkejä sisältävä kruunu isketään hänen päähänsä.
Uudesta testamentista lainattu käsikirjoitus jatkuu:

“Mutta he huusivat sanoen ristiinnaulitse hänet, ristiinnaulitse hänet”

Molay nostetaan karkeasti kokoonkyhätylle ristille ja naulat on lyödään hänen ranteittensa läpi. Hänen oikean kätensä ranteen jänteet menevät sijoiltaan ja peukalot vääntyvät kämmentä vasten niin, että sen kynsi tunkeutuu kämmenen lihaan. Sitten lävistään molemmat jalat. Molayn ruumiiseen kohdistuu nyt kolmesta kohtaa viiltävä tuska.
Kun ruumiin paino kohdistuu käsien ja jalkojen lävistyksiin vaipuu aiheuttaen hirvittävää tuskaa : hän vaipuu alaspäin, mistä seuraa puolestaan kireä jännitys käsivarsiin lihaksiin, olkapäihin ja rintakehään. Hengitys vaikeutuu ja suurmestarilla ole muuta mahdollisuutta kuin vääntää itseään haavoittuneitten jalkojen avulla ylös niin, että voisi aina tuolloin vetää keuhkot täyteen ilmaa. Tukehtumistunteen aiheuttama kauhu vaihtuu vuoroon jalkoihin kohdistuvaan hirvittävään tuskaan. Useasti ja toistuva tuskien vaihtuminen paikasta toiseen aiheuttaa hänelle anoxian eli happivajeen, tila synnyttää edelleen lihaskramppeja ja voimakkaan aineenvaihduntatoimintojen nopeutumisen.

Molay kestää kuitenkin vielä ja Imbertin on jatkettava näytelmää:

“Mutta yksi sotilaista puhkaisi keihäällä hänen kylkensä heti vuoti siitä verta ja vettä”

Imbert avaa veitsellä Molayn kyljen toteuttaakseen rekonstruktionsa “Jumalan pojan” kärsimyksistä. Viimein Jacques Molay murtuu ja kärsittyään ristillä samat tuskat, jotka Jeesuskin koki, hän tunnustaa ja hänen kidutuksensa lakkaa.

Nyt hän on tajuton ja tilassa, jota kutsutaan aineenvaihdunnan happamoitumiseksi. Verenpaine on laskenut ja sydän lyö jyskyttäen ja hänen lihaksensa ovat jäykistyneet pysyvään kramppiin.

Guillaume Imbert käärityttää Molayn sitten samaan käärinliinaan, jota tämä on käyttänyt “pilkatessaan” Kristuksen kuolemaa. Molay asetetaan liinalle kasvot ylöspäin ja kädet väännetään rinnan päälle ristiin. Liinan loppupää käännetään hänen päänsä ylitse peittämään kehon etupuoli.

De Molayn pelastukseksi vielä tässä tilanteessa koitui ilmeisesti ensinnäkin se, että inkvisitio ei saanut tappaa uhriaan ja toiseksi se, että samaan aikaan oli kuulusteltu myös Geoffrey de Charney´ta, normandialaista opettajaa, jonka perhe olikin kutsuttu sai ilmeisesti huolehtia molemmista miehistä, joiden kohtalot sitten seitsemän vuotta myöhemmin kytkeytyivät yhteen, kun he ennen “harhaoppinsa” vuoksi hiljaisella hiilivalkealla tapahtuvaa polttamistaan julkisesti peruivat kiduttamalla saadut tunnustuksensa.

Knight ja Lomas katsovat, että Torinon käärinliina on siis qumranilais-vapaamuurarillinen kolmannen asteen vihkimysliina, joka oli otettu templarien Pariisin temppelistä ja käytetty Molayn kidutetun kehon ympärillä ja joka kulkeutui sitten temppeliherra Geoffrey de Charney´n perheen mukana heidän kotiinsa, mistä käsin se viisikymmentä vuotta myöhemmin oli pantu julkisesti näytteille Lireyssä. De Molayn hikoilevan kehon myrkyttyneet ja sairaat ruumiinnesteet, hiki sekoittuneena voimakkaisiin maitohappoihin, jotka ovat juosseet vapaasti pitkin ruumista kostuttaen liinavaatteen siinä, missä kontakti oli voimakkain, olivat painaneet hänen kärsimystensä kuvan hänen omaan vapaamuurarilliseen liinaansa. Kuva on piirtynyt liinaan maitohappojen ja veren, jotka olivat reagoineet suitsutusaineiden ja pellavan valkaisuaineena käytettyjen calsium carbonaatin kanssa, vaikutuksesta.
Kuvan henkilön pitkä nenä, hartioille ulottuvat keskeltä jakauksella olevat hiukset, kahteen osaan haarautuva täysparta ja lujalta näyttävä noin kuuden jalan pituinen vartalo ei ollut suinkaan tyypillinen kuva heprealaisesta rabista, vaan kaikki piirteet istuvat mieluimmin temppeliritarien suurmestariin. Essealailta askeeteilta mallinsa ottaneet ritarit jäljittelivät nasiiri Simsonia, joka ei ajanut päätänsä eikä partaansa ja oli kookas ja voimakas. Häntä pitivät esikuvanaan myös essealaiset nasiirit, jotka myös hautasivat vainajansa samaan asentoon kuin missä käärinliinan mies on. Näin asettivat seremonioissaan kolmannen asteen kokelaan liinalle, lattialle piirretyn kuvan päälle tai nykyään arkkuun aikanaan myös vapaamuurarit.

Ensimmäiset liinan nähneet ihmiset luulivat luonnollisesti näkevänsä samanlaisen kohtalon 13oo vuotta aiemmin kokeneen miehen, Kristuksen, hahmon. Ja yhä tänään monet kristityt uskovat katselevansa Torinon käärinliinassa Kristuksen kasvoja. Tavallaan tämä on tottakin, sillä ihmisen sisäinen Kristus toki kuvastuu kaikessa uhrautuvassa kärsimyksessä.

Kuva, jota kristillinen maailma on oppinut rakastamaan Jumalan kasvojen kuvana, on siis Hiramic Key´n kirjoittajien mielestä tosiasiassa kuva miehestä, jonka kiduttivat ja lopulta murhasivat rahanahne ranskalainen kuningas ja tuolloinen kristillinen kirkko, jolle oli edullista pitää massat taikauskoisina ja siten paikallaan. Kirkon ja valtionkin näkemyksen mukaan tavallisen kansan tuli rauhan aikana tuottaa kirkolle ja keisarille vaurautta ja mukavuutta ja olla sotien aikana käytettävissä sotilaallisiin tarkoituksiin. Heidän tyytymistään osaansa, pieneen ja tietämättömään elämäänsä, edesauttaisi lupaus heidän persoonallisen sielunsa ylösnousemisesta ikuiseen elämään. Rooman kirkko asetti sokean uskon hyveeksi ja leimasi kristillisen kirjallisuuden, joka viittasi gnostikkoina tunnettujen yksilöiden tietämykseen, paholaisen työksi. Kreikkalainen gnosis-sana vastaa sana kuitenkin yksinkertaisesti sanaa tieto!
Temppeliherrat, jotka säästyivät vainoista hengissä, kuljettivat gnosiksensa Altantin yli uudelle mantereelle, mutta osa pakenevasta laivastosta kääntyi Skotlantiin, mistä tuli sittemmin yksi vapaamuurariuden vahvin tukialue.

Hiram Key lopettaa kertomuksensa tämän osan ytimekkäästi:

“Ei voi pitää sattumana, että kansanomaisen kielenkäytön “pimeä aika” vastaa juuri kristillisen kirkon nousun ja suurimman vallan aikaa alkaen keisari Konstantinuksen kääntymyksestä ja päättyen Jacques de Molayn ristiinnaulitsemiseen. Kiitos Jeesuksen todellisten opetusten pimeän ajan, joka oli kestänyt noin 13oo vuotta, alkoi vähitellen syrjäyttää järjen aikakauden loistava valo !”

Valistuksessa heräsi vihdoin maailmassa lopullisesti ajatus todellisesta tasa-arvoisuudesta, sosiaalisesta vastuusta, ja humaani tieto elpyi pimeänä keskiaikana tunnetun uskonkiihkoisen älyllisen tyhjiön kulutettua voimansa loppuun.
Ajan yhtenä paljonpuhuvana dokumenttina on Torinon käärinliina, jonka ikää määrittelevät radiohiilitutkimukset julkaistiin – sattumaltako – samaisena elokuun 13 päivänä, jona ikimuistoisena Pariisin yönä 138 temppeliritaria lähes 700 vuotta aiemmin vangittiin.

Seppo Heinola
Tampere