Kristinuskon verihuuruiseen historiaan surullisen jäljen jättänyt Inkvistio perustettiin jo v. 1184 etsimään ja tuomitsemaan ns. harhaoppisia. Sillä oli itsenäinen tutkinta-, syytös- ja osittainen tuomiovalta, mutta mm. kuolemantuomiot ja niiden täytäntöönpanot jätettiin maallisille viranomaisille. Inkvisitio sovelsi menetelmiään yhtä hyvin harhaoppisiin kuin muuten vain omituisiin ihmisiin kuten kuviteltuihin noitiin n. 500 vuoden ajan.Inkvistio loi urkinta- ja ilmiantojärjestelmän, ja se huolehti itse ilmiannettujen kuulusteluista ja kidutuksista: näin kymmenet ellei sadat tuhannet ihmiset menettivät usein paitsi henkensä myös rahansa omaisuutensa. Kohteina olivat sekä harhaoppiset että noidat, jotka tietenkin olivat samalla myös

harhaoppisia. Ja tarpeen vaatiessa huudettiin armeija apuun. Esim. kataareja ja albigenesseja vastaan oli koottu sotajoukko, jonka toimeenpanemassa verilöylyssä yksin Bezierissä Ranskassa murhattiin noin 20 000 ihmistä. Paavi järjesti tapauksen kuuniaksi kiitosmessun. Kammottavat olivat myös Ranskan hugenotit tuhonneet ns. ‘Pärttylin’ yön v:n 1572 verihäät, jolloin yhtenä yönä tapettiin Pariisissa 20.000 - 30.000 Ranskan hugenottia. Harhaoppisten tuhoamisessa maallinen ja hengellinen valta löysi helposti toisensa.

Kidutus oli salaista ja järjestelmällistä ja menetelmät oli suunniteltu tuottamaan äärimmäistä tuskaa ilman, että uhri varsinaisesti kuolisi. . Hyvä esimerkki keinoista oli ns. ’jalkauuni’, joka edellytti yksinkertaisesti koroketta, jolle sitoa uhri, hieman öljyä ja hiilipannun. Eräs mies oli raahattu oikeuteen käsissään laatikko, joka sisälsi hänen omien jalkojensa luita, jotka jalkauuni oli kypsyttänyt irti lihasta. (The Hiram Key: Kninght, Lomas 1996) Myös Janet Cave ja Laura Forman antavat kirjassaan Noidat ja noituus (Mystiikan Maailma / Lademan) näistä menettelytavoista karmaisevia esimerkkejä :
“Kirkon menettelytavat olivat kuvottavat. Kun syytetty oli viimein tunnustanut, hänet sakotettiin, pantiin vankilaan tai poltettiin roviolla. Hänen omaisuutensa lankesi kirkolle, joten tunnustuksien saaminen oli siksikin välttämätöntä. Kidutus alkoi yleensä peukaloruuveilla, sitten seurasi tusina ruoskaniskua. Sääripuristimin murskattiin seuraavaksi sääret ja nilkat, minkä jälkeen uhria venytettiin piinapenkissä tai roikutettiin köydessä niin, että olkavarret menivät sijoiltaan. Eräs noitatuomari Heinrich von Schultheis ylisti kidutusta “Jumalan katsetta miellyttäväksi työksi“. Kerran hän viilsi erään naisen jalat auki ja kaatoi haavoihin kuumaa öljyä“. Uhrien ulvoessa kivusta ja menehtyessä tuskiinsa syyttäjät, pyövelit ja piispat kahmivat omaisuuksia. Eräs heistä, Bambergin piispa Johan Georg II oli vuonna 1631 ansainnut teloituttamiltaan ja vangitsemiltaan ihmisiltä 720 000 kultafloriinia. Inkvisiittorit olivat siis ilmiselvästi miehiä, jotka erityisosaamisestaan ja valitsemastaan ammatista myös sadistisesti nauttivat. Heidän kirjoittamaansa kammottavaa kirjaa Noitavasaraa ovatkin eräät tutkijat pitäneet seksuaalipatologian oppikirjana.

Inkvition ja katolisen - pian myös luterilaisen - kirkon johto oli oivaltanut, miten helppoa oli käyttää hyväksi kansan taikauskoa ja saada se uskomaan, että tosinajattelijat eivät olleet vain harhaoppisia vaan myös noitia, joista kansa oli kuullut, ja joista demooniopin jo 400-luvulla jKr. luonut kirkkoisä Augustinus oli puhunut. Augustinus uskoi demooneihin ja opetti ihmisten ja paholaisten myös harjoittavan sukupuolisuhteita, mikä tietysti kiihotti yksinkertaisten uskovaisten mielikuvitusta, ja oli myös sittemmin suurena syynä noitien roviokelpoisuuteen. Kerettiläisnoitien uskottiin paritelleen äitiensä kanssa ja imeneen vauvoistaan veren, vaivanneet niiden ruumiit taikinaksi ja tehneen siitä öylättejä saatanallisille ehtoollisilleen. Näitä aterioita nauttivat muka mm. armenialaiset paulikiaanit, joiden väitettiin myös murhanneen lapsiaan, imeneen niistä veren ja heittäneen niitä vielä elävinä tuleen.
Inkvisitio vaikutti Euroopassa kauan. Vasta 1700-luvun lopun Ranskan vallankumous ja sitä edeltänyt ja sen jälkeen kukoistanut humanismi ja valistus, jotka vaikuttivat jopa joihinkin inkvisiitoreihinkin, lopettivat inkvisition ja kirkkojen muunkin mielivallan. Rovioita ei sammuttanut ja uutta aikaa ei siis luonut kristikunnan uskovien yleinen katumus, vaan valot pimeyteen sytyttivät profaanit, jopa ateistiset tai vähintäänkin deistiset tiedemiehet, filosofit ja hallitsijat. Heitä olivat mm. Montaigne, Francis Bacon, Montesquiue, John Locke, Fredrik II, Kustaa III, ja Voltaire. Paradoksaalista on, että kun nämä aikansa ruusuristiläiset ja vapaamuurarit kuuluivat juuri kirkon vainoamiin ryhmiin ja monet heidän ystävistään, kuten mm. Giordano da Bruno, menettivät kirkon kynsissä henkensä, voidaan sanoa, että ’harhaoppiset’ pesivät kirkon kasvot omalla verellään!
Inkvistion mainetta on viime aikoina (Esim. AL:n alakerta 28.7) yritetty lähinnä tilastoihin ja motiiveihin perustaen parantaa. Uhreja kun ei ollutkaan miljoonia vaan vain satojatuhansia ja kun päämääränä oli ylevä ’sielujen pelastaminen’, ei se nyt niin kovin tuomittavaa voinut olla. Inkvisitio sai kuitenkin jo varhain maineensa yksilöitä kohdanneista julmuuksista, ei ihmiset tuolloin tilastoista mitään tienneet. Ja yleväthän natsienkin päämäärät heidän omasta mielestään olivat.
Inkivistioon ja sen tapaan ansaita mainettaan, voivat tamperelaiset tutustua juuri nyt teatterikesässä esitettävässä näytelmässä Confessiones- Tunnustuksia, joka saa Tampereen ensi-iltansa lauantaina 14. 8 yönäytöksenä Teatteri Pirkassa klo 23.15. Esitystäen suosittele lapsille, uskonkiihkoisille enkä heikkohermoisille.

Tampereella 9. 8. 2004
Seppo Heinola